Tiedotusvälineissä on aika ajoin
ollut keskustelua lasten kilpaurheilusta, urheiluharrastuksista ja
siitä, miten lapsia kuljetetaan harrastuksiin useita kertoja
viikossa. Lasten vapaa-aika on monessa perheessä aikataulutettua ja
vanhemmat vastaavat usein kuljetuksista harrastuksiin. Keskustelua
käydään myös siitä, onko lapselle hyväksi kilpaileminen ja
säännöllinen treenaaminen ja onko kilpailuihin osallistuminen
enemmän vanhempien kuin lapsen tahto. Ulkopuoliset arvostelevat
mielellään sitä, miten perheet panostavat johonkin yhteen asiaan
täysillä ja lähes kokopäiväisesti. Monesti nämä arvostelijat
eivät kuitenkaan tiedä asioiden taustoja ja kokonaisuutta.
Arvostelijoita ja ihmettelijöitä riittää joka saralla ja osamme
tästä arvostelusta olemme saaneet myös me.
Rikun kilpailu-ura (kuten isä
aiemmassa kirjoituksessaan on maininnut) on alkanut Syötteen
kumparekisoista keväällä 2008. Seuraavana vuonna kisoissa käytiin
myös Suomulla, Riihivuorella, Himoksella ja Syötteellä. Päätös
kisojen kiertämisestä ja kumparelaskuun panostamisesta ei ollut
kuitenkaan meille yksinkertainen ja hetken mielijohteesta päätetty
asia, viehän harrastus paljon rahaa sekä vapaa-aikaa koko
perheeltä. Riku ilmaisi halunsa käydä kisoissa myös muualla jo
ensimmäisten kisojensa jälkeen. Isä ja poika olivat kisoista
puhuneet jo kahdestaan, ennen kuin asiasta minulle mitään
ilmaistiin. Lupaa ei tässä vaiheessa vielä oltu annettu. Olin
ensin täysin sitä vastaan, että Rikua kierrätettäisiin ympäri
Suomea viikonloppuisin kisaamassa. Riku oli tuolloin 3-luokkalainen,
kun tätä asiaa pohdittiin. Olin sitä mieltä, että hän on aivan
liian nuori kilpailemaan ja mitä järkeä on häntä kuljetttaa
kisoissa tuon ikäisenä, ehtiihän sitä myöhemminkin. Kesä ja
syksy oli aikaa vielä miettiä asiaa ja perheen miehillä kääntää
äidin pää.
Isä entisenä yksilöurheilijana kyllä
tiesi, mikä merkitys kisaamisella on kehittymiselle niin
taidollisesti kuin myös psyykkisestikin. Minua hieman mietitytti se,
miten se kaikki vaikuttaisi Rikun kehitykseen ja koulunkäyntiin.
Kävin paljon pohdintaa siitä, että onko tämä isän, minun vai
Rikun valinta ja toive, jos kisaamiseen lähdemme jo nyt mukaan. Olin
itse ajatellut, että yläasteikäinen olisi paremminkin niin
henkisesti kuin taidollisesti valmis kilpailemaan.
Päätös kisaamisen puolesta kuitenkin
tehtiin. Myönnän, että vielä tuossa vaiheessa olin epävarma
siitä, oliko päätös oikea. Talvi tuli ja koko perhe lähti
seuraamaan kisoja. Ensimmäisen kisalaskun jälkeen Riku tuli
luokseni ja se sädehdintä, into, ilo, onnellisuus ja itsevarmuus,
mikä pojasta paistoi, teki minut vakuuttuneeksi siitä, että olimme
päättäneet aivan oikein. Ajattelin silloin, että enhän minä voi
tätä lapseltani pois ottaa.
Tuon talven jälkeen Riku oli varma
siitä, että hänestä tulee isona kumparelaskija ja sen eteen hän
aloitti systemaattisemman harjoittelun. Tuossa vaiheessa ei tosin
ollut vielä mitään harjoitusohjelmia, mutta suksillaoloaika
selvästi lisääntyi myös kesällä. Perheen kesälomamatkat
suuntautuivat pääasiassa alppimaisemiin, jotta Riku pääsi
jäätikölle laskemaan. Hiemanhan tämä on läheisiäkin
hymyilyttänyt, kun perhe pakkaa autoon sukset ja toppavaatteet
lähtiessään viettämään kesälomaa :)
Jo pikkulapsena Riku käytännössä
eli talvet monot jalassa. Jos ei ollut isän kanssa mäessä, niin
sitten oli pihassa hyppäämässä hyppyristä, mikä joka vuosi
pihaan rakennettiin. Kaikki lumi pihasta, mikä suinkin oli
mahdollista, siirrettiin hyppyripaikalle. Siinä aika kuluikin hyvin
ylös kavutessa ja alas hypätessä. Myös kaverit kävivät
rakentamassa ja kunnostamassa hyppyriä sekä hyppäämässä.
Hyppyjä kuvattiin ja vuorotellen pojat arvostelivat myös toistensa
hyppyjä.
|
Hyppyri omassa pihassa |
Onhan se selvää, että kisaaminen ja
harjoittelu opettavat lapselle paljon taitoja, joita tarvitaan myös
urheilun ulkopuolella. Lapset ja nuoret, jotka osallistuvat leireille
ja kisoihin esimerkiksi viikonloppuina, jotuvat usein olemaan poissa
koulusta, ainakin muutamia päviä. Näiden päivien aikana koulussa
opetetut asiat on opeteltava itse tai vanhempien avustamana. Sen
lisäksi vielä kotitehtävät, joita Rikun ikäisillä,
9-luokkalaisilla, on useista aineista. Kisa- ja leiripäivät on
usein pitkiä ja näin ollen urheilija tekee sillä lyhyellä
vapaa-ajallaan, mitä treeneistä jää, ne vaadittavat
koulutehtävät. Eli ne, mitkä luokkakaverit ovat oppineet
koulupäivän aikana. Tämä jos mikä opettaa nuorille ainakin
itsekuria, pitkäjänteisyyttä ja tehokasta ajanhallintaa. Rikulle
urheileminen ja siihen liittyvät muut velvollisuudet ovat jo
opettanut itsekuria, pitkäjäteisyyttä, sinnikkyyttä ja
pettymystensietokykyä. Kolhuja ja tappioita tulee niin treeneissä
kuin kisoissakin. Äitinä on ollut mukava huomata mm. se, miten
Rikun sosiaaliset taidot ovat karttuneet huomattavasti näiden
vuosien aikana.
|
Ensimmäisiä hyppyjä Taivalvaaran boksista |
Tänä päivänä Riku treenaa
säännöllisesti valmentajan tekemän ohjelman mukaan. Hän on
sitoutunut ja motivoitunut harjoitteluun. Usein koko perhe käy
yhdessä kuntosalilla ja mäessä. Jokainen auttaa ja osallistuu
omien taitojensa ja kykyjensä mukaan. Voin hyvällä omatunnolla
todeta, että meillä kumparelasku ei ole vanhempien toteutumattomien
unelmien taistelukenttä, vaan aidosti lapsen itsensä valitsema
harrastus, josta toivoo itselleen myös pidempiaikaista uraa. Olemme
vanhempina tehneet päätöksen siitä, että haluamme antaa
lapsellemme mahdollisuuden edetä tämän harrastuksen piirissä niin
pikälle, kuin mahdollista, vaikkakin se vaatii meiltä monenlaisia
uhrauksia niin taloudellisesti kuin vapaa-ajallisestikin. Kaikesta
huolimatta panostamme tähän harrastukseen täysillä ja iloitsemme
yhdessä kaikista niistä onnistumisista, mitä matkan varrella on
tapahtunut.
Tässä vielä lyhyt video pihahyppyristä.
-Minna-