Lapsen oma kiinnostus vai vanhempien kunnianhimoa?

Tiedotusvälineissä on aika ajoin ollut keskustelua lasten kilpaurheilusta, urheiluharrastuksista ja siitä, miten lapsia kuljetetaan harrastuksiin useita kertoja viikossa. Lasten vapaa-aika on monessa perheessä aikataulutettua ja vanhemmat vastaavat usein kuljetuksista harrastuksiin. Keskustelua käydään myös siitä, onko lapselle hyväksi kilpaileminen ja säännöllinen treenaaminen ja onko kilpailuihin osallistuminen enemmän vanhempien kuin lapsen tahto. Ulkopuoliset arvostelevat mielellään sitä, miten perheet panostavat johonkin yhteen asiaan täysillä ja lähes kokopäiväisesti. Monesti nämä arvostelijat eivät kuitenkaan tiedä asioiden taustoja ja kokonaisuutta. Arvostelijoita ja ihmettelijöitä riittää joka saralla ja osamme tästä arvostelusta olemme saaneet myös me.

Rikun kilpailu-ura (kuten isä aiemmassa kirjoituksessaan on maininnut) on alkanut Syötteen kumparekisoista keväällä 2008. Seuraavana vuonna kisoissa käytiin myös Suomulla, Riihivuorella, Himoksella ja Syötteellä. Päätös kisojen kiertämisestä ja kumparelaskuun panostamisesta ei ollut kuitenkaan meille yksinkertainen ja hetken mielijohteesta päätetty asia, viehän harrastus paljon rahaa sekä vapaa-aikaa koko perheeltä. Riku ilmaisi halunsa käydä kisoissa myös muualla jo ensimmäisten kisojensa jälkeen. Isä ja poika olivat kisoista puhuneet jo kahdestaan, ennen kuin asiasta minulle mitään ilmaistiin. Lupaa ei tässä vaiheessa vielä oltu annettu. Olin ensin täysin sitä vastaan, että Rikua kierrätettäisiin ympäri Suomea viikonloppuisin kisaamassa. Riku oli tuolloin 3-luokkalainen, kun tätä asiaa pohdittiin. Olin sitä mieltä, että hän on aivan liian nuori kilpailemaan ja mitä järkeä on häntä kuljetttaa kisoissa tuon ikäisenä, ehtiihän sitä myöhemminkin. Kesä ja syksy oli aikaa vielä miettiä asiaa ja perheen miehillä kääntää äidin pää.

Isä entisenä yksilöurheilijana kyllä tiesi, mikä merkitys kisaamisella on kehittymiselle niin taidollisesti kuin myös psyykkisestikin. Minua hieman mietitytti se, miten se kaikki vaikuttaisi Rikun kehitykseen ja koulunkäyntiin. Kävin paljon pohdintaa siitä, että onko tämä isän, minun vai Rikun valinta ja toive, jos kisaamiseen lähdemme jo nyt mukaan. Olin itse ajatellut, että yläasteikäinen olisi paremminkin niin henkisesti kuin taidollisesti valmis kilpailemaan.

Päätös kisaamisen puolesta kuitenkin tehtiin. Myönnän, että vielä tuossa vaiheessa olin epävarma siitä, oliko päätös oikea. Talvi tuli ja koko perhe lähti seuraamaan kisoja. Ensimmäisen kisalaskun jälkeen Riku tuli luokseni ja se sädehdintä, into, ilo, onnellisuus ja itsevarmuus, mikä pojasta paistoi, teki minut vakuuttuneeksi siitä, että olimme päättäneet aivan oikein. Ajattelin silloin, että enhän minä voi tätä lapseltani pois ottaa.

Tuon talven jälkeen Riku oli varma siitä, että hänestä tulee isona kumparelaskija ja sen eteen hän aloitti systemaattisemman harjoittelun. Tuossa vaiheessa ei tosin ollut vielä mitään harjoitusohjelmia, mutta suksillaoloaika selvästi lisääntyi myös kesällä. Perheen kesälomamatkat suuntautuivat pääasiassa alppimaisemiin, jotta Riku pääsi jäätikölle laskemaan. Hiemanhan tämä on läheisiäkin hymyilyttänyt, kun perhe pakkaa autoon sukset ja toppavaatteet lähtiessään viettämään kesälomaa :)

Jo pikkulapsena Riku käytännössä eli talvet monot jalassa. Jos ei ollut isän kanssa mäessä, niin sitten oli pihassa hyppäämässä hyppyristä, mikä joka vuosi pihaan rakennettiin. Kaikki lumi pihasta, mikä suinkin oli mahdollista, siirrettiin hyppyripaikalle. Siinä aika kuluikin hyvin ylös kavutessa ja alas hypätessä. Myös kaverit kävivät rakentamassa ja kunnostamassa hyppyriä sekä hyppäämässä. Hyppyjä kuvattiin ja vuorotellen pojat arvostelivat myös toistensa hyppyjä.

Hyppyri omassa pihassa

Onhan se selvää, että kisaaminen ja harjoittelu opettavat lapselle paljon taitoja, joita tarvitaan myös urheilun ulkopuolella. Lapset ja nuoret, jotka osallistuvat leireille ja kisoihin esimerkiksi viikonloppuina, jotuvat usein olemaan poissa koulusta, ainakin muutamia päviä. Näiden päivien aikana koulussa opetetut asiat on opeteltava itse tai vanhempien avustamana. Sen lisäksi vielä kotitehtävät, joita Rikun ikäisillä, 9-luokkalaisilla, on useista aineista. Kisa- ja leiripäivät on usein pitkiä ja näin ollen urheilija tekee sillä lyhyellä vapaa-ajallaan, mitä treeneistä jää, ne vaadittavat koulutehtävät. Eli ne, mitkä luokkakaverit ovat oppineet koulupäivän aikana. Tämä jos mikä opettaa nuorille ainakin itsekuria, pitkäjänteisyyttä ja tehokasta ajanhallintaa. Rikulle urheileminen ja siihen liittyvät muut velvollisuudet ovat jo opettanut itsekuria, pitkäjäteisyyttä, sinnikkyyttä ja pettymystensietokykyä. Kolhuja ja tappioita tulee niin treeneissä kuin kisoissakin. Äitinä on ollut mukava huomata mm. se, miten Rikun sosiaaliset taidot ovat karttuneet huomattavasti näiden vuosien aikana.

Ensimmäisiä hyppyjä Taivalvaaran boksista

Tänä päivänä Riku treenaa säännöllisesti valmentajan tekemän ohjelman mukaan. Hän on sitoutunut ja motivoitunut harjoitteluun. Usein koko perhe käy yhdessä kuntosalilla ja mäessä. Jokainen auttaa ja osallistuu omien taitojensa ja kykyjensä mukaan. Voin hyvällä omatunnolla todeta, että meillä kumparelasku ei ole vanhempien toteutumattomien unelmien taistelukenttä, vaan aidosti lapsen itsensä valitsema harrastus, josta toivoo itselleen myös pidempiaikaista uraa. Olemme vanhempina tehneet päätöksen siitä, että haluamme antaa lapsellemme mahdollisuuden edetä tämän harrastuksen piirissä niin pikälle, kuin mahdollista, vaikkakin se vaatii meiltä monenlaisia uhrauksia niin taloudellisesti kuin vapaa-ajallisestikin. Kaikesta huolimatta panostamme tähän harrastukseen täysillä ja iloitsemme yhdessä kaikista niistä onnistumisista, mitä matkan varrella on tapahtunut.

Tässä vielä lyhyt video pihahyppyristä.

-Minna-