Urheilija treenaa tähtäimenään onnistuminen kilpailuissa. Kilpailu voi olla koulujen välinen, kansallinen tai vaikka olympialaiset. Riippuen tasosta millä urheilija on. Se mitä urheilija kilpailuissa hakee on tai ainakin pitäisi olla, täydellinen suoritus. Yksi asia mikä erottaa todella motivoituneen ja päämäärätietoisen urheilijan motivoituneesta urheilijasta on itsekriittisyys. Minkälaisiin suorituksiin ollaan tyytyväisiä, niin kilpailuissa kuin harjoituksissakin. Toinen voi olla tyytyväinen suoritukseen joka on lähellä omaa maksimitasoa, toinen on tyytyväinen vasta kun onnistuu omalla maksimaalisessa tasollaan. Kukin tyylillään, mutta nähdäkseni todelliseksi huippu-urheiljaksi ei kehity, jos vaatimustaso omaa tekemistä kohtaan ei ole riittävän korkealla, niin jokapäiväisessä treenaamisessa kuin kilpailuissakin. On tarpeen kokea tyytyväisyyttä onnistuneiden suoritusten jälkeen, mutta aina on hyvä kysyä, olisinko voinut tehdä jotain paremmin?
Suorituskriittinen tie on raskas. Tilanteita joissa omaan suorittamiseen ei ole tyytyväinen tulee eteen, jos ei nyt päivittäin, niin ainakin lähes päivittäin. Varsinkin lajeissa joissa vaaditaan korkeaa teknistä osaamista, kuten kumparelaskussa. Itseltään paljon vaativa löytää tekemisestään usein pieniäkin yksityiskohtia jotka olisi voinut tehdä paremmin. Toisinaan ulospäin suorittaminen voi näyttää erinomaiselta, mutta urheilijan oma tuntemus voi olla jotain muuta. Siihen voi vaikuttaa esimerkiksi olosuhde, joka ei ole urheilijan mieleen tai fyysinen olotila joka ei ole optimaalinen suorituksen tekemiseen. Suoritus voi urheilijasta tuntua väkinäiseltä vaikka se välttämättä ulospäin näykkään. Silloin kun kaikki osuu kohdalleen niin sen urheilija kyllä tuntee kehossaan ja mielessään.
Mitä itsekriittisyyteen tulee, niin näen Rikussa paljon itseäni. Omalla urheilu-urallani tuli eteen todella usein tilanteita joissa olin pettynyt tai todella pettynyt omaan tekemiseeni. Ärräpäitä lenteli ja toisinaan lenteli varusteitakin. Samoja reaktioita näkyy pojassakin. Omena ei siis ole kauaksi pudonnut. Tie täydellisen suorituksen tavoitteluun on pitkä ja kivinen, raskas. Henkistä kanttia kysytään usein, kykyä nollata pettymys ja kykyä koota ajatukset seuraavan suorituksen hetkellä. Aina se ei onnistu ja seurauksena on uusi pettymys. Kokemuksen kartuttua urheilija löytää henkilökohtaisen tavan tai ainakin pitäisi löytää, jolla hän pääsee nopeasti yli epäonnistumisen tunteesta ja pystyy taas keskittymään uuteen suoritukseen. Negaation kierre pitää saada katkaistua nopeasti. Usein vaaditaan ulkopuolisen apua, varsinkin vielä urheilu-uran alkuvaiheessa, jotta tilanne saadaan nollattua ja negatiivisistä ajatuksista päästään yli. Meillä se ulkopuolisen "auttajan" rooli on usein minulla. Se nyt on varsin luonnollista kun minä siellä rinteen juurella lähes aina olen. Olen pystynyt hyödyntämään omaa kokemustani urheilun saralla ja sitä kautta toimimaan eräänlaisena psykologina niin harjoitus-, kuin kisatilanteissakin. Välillä on läikkynyt laitojen yli puolin ja toisin, mutta pääsääntöisesti homma on toiminut. Viimeisimmät yhteenotot oli eilen kun pyörähdimme pikkusiskon toiveesta Pyhällä ja lapset osallistuivat Tazza kids -kisoihin. Suorituspaikat eivät olleet Rikun mieleen (tehty vähän pienempiä kilpailijoita silmällä pitäen) ja treeneissä pojalla oli hermot kireälllä kun koki että ei voi näyttää parasta osaamistaan. No siinähän meinasi mennä isänkin hermot tai myönnettäköön, vähän menivätkin. Mutta yksi ihailtava ja urheilijalle tärkeä piirre pojassa on. Vaikka kisaa edeltävissä treeneissä homma ei urheilijan mielestä toimisikaan, niin itse kisassa selkeitä epäonnistumisia tulee vastaan harvoin. Aina ei voi saada täydellistä suoritusta, itse asiassa siihen pääsee koko urheilu-uran aikana harvoin jos koskaan, mutta jos kilpailuissa pääsee lähes aina mahdollisimman lähelle sitä, ollaan tilanteessa joka on kilpaurheilun ideologian ytimessä. Citius, altius, fortius.
Tazza kids Pyhä, crossiradalla |
-petri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti