Kisajännitys vanhempien silmin

Suomulla 2009

Rikun tammi-helmikuun Eurooppa cup reissun aikaan tuli mieleen asia, josta voisi kirjoittaa. Se on kisajännitys. Ja nimenomaan se jännitys, mitä me vanhemmat koemme, kun omat lapset kilpailevat.
Omalta kilpaurheilu-uralta on vielä hyvin muistissa se fiilis, kun startti lähestyy ja kropassa on jännityksen tuntua. Fiilis on aikalailla samanlainen kun oma lapsi seisoo starttipaikalla. Luonnollisesti sitä toivoo, että hän suoriutuu laskustaan oman tasonsa mukaisesti. Kukapa sitä huonoa suoritusta jälkikasvulleen toivoo. Sekin on hyvässä muistissa, miltä kilpailusuorituksessa epäonnistuminen tuntuu. Toisinaan vertaus maailman lopusta ei ole kovin kaukaa haettu. Voisi ajatella, että se on vain urheilua ja maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita, mutta epäonnistumisen hetkellä sellaiset ajatukset eivät, ainakaan omalla kohdalla ja luulenpa ettei Rikunkaan kohdalla, lohduta pätkääkään. Oikein asennoitunut kilpaurheilija tekee työtään vain ja ainoastaan onnistuneet kisasuoritukset mielessään. Jos siihen päämäärään ei pääse, niin se on pettymys. Pettymyksen suuruus sitten on suhteessa tavoitteen eteen tehdyn työnmäärään ja kuinka pahasti tavoitteesta on jääty. On sitten urheilijan luonteesta ja tukijoukoista kiinni, miten pettymys käsitellään ja miten siitä päästään yli, ilman että se näkyy negatiivisesti kun on seuraavan kisastartin aika. Oikein käsiteltynä pettymys on mahdollista kääntää voimavaraksi.

Eka kisat ulkomailla. Bygsiljum, Ruotsi 2011

Pienen harharetken jälkeen taas otsikon mukaiseen asiaan. Jos oli EC matka Rikulle uusi kokemus, sitä se oli myös meille vanhemmille. Olen itse ennen noita kisoja ollut joka kerta paikan päällä katsomassa kun Riku kilpailee. Nyt väliin jäivät myös kisaa edeltävien treenien näkeminen ja lapsen fiiliksen aistiminen. Toki kisoja edeltävän illan viestittelyn kautta jotain fiiliksistä oli aistittavissa. Kisapäivien aikataulu oli meillä kotonakin suurin piirtein selvillä. Pakko myöntää että iltapäivät olivat jännityksen sekaista tulosten odottelua. Varsinkin ensimmäisen kisan aikaan oli olo todella jännittynyt. Lasten harrastus on meillä perheen yhteinen juttu ja tavallaan enemmän kuin harrastus. Sanoisiko että elämäntapa, johon suhtaudutaan intohimolla. Meillä viikkojen sisältö rytmittyy pitkälti harjoitusten ja kilpailujen perusteella. Hommia tehdään suurella tunteella ja tiiviinä tiiminä. Lapset tekevät varsinaisen työn, mutta me vanhempina tuemme harrastusta kaikin mahdollisin keinoin. Välillä mennään tukka putkella ja aika ajoin takki on aika tyhjä. Mutta kliseisesti sanoen päivääkään en vaihtaisi pois. Yhteiset kokemukset, tunteiden vuoristorata, iloiset ilmeet, pettymyksen purkaukset, niistä jää varmasti elinikäiset muistot niin lapsille, kuin meille vanhemmillekin. En keksi mitään asiaa, joka olisi antoisampaa kuin yhteinen tekeminen omien lasten kanssa. Toki toisinaan vähän harmittaa kun aika ja virta ei tahdo riittää joihinkin omiin harrastuksiin, mutta aikansa kutakin. Olen ehtinyt itseäni toteuttaa ihan riittämiin ennen lasten syntymää ja jossain vaiheessa aikaa taas vapautuu, kun lapset kasvavat meidän ympyröistä pois.

Eka kertaa SM-kisoissa palkinnoilla 2011.

Lapsen puolesta jännittäminen ei aina liity pelkkään kisasuoritukseen. Kumparelasku on vauhdikas laji, jossa loukkaantumisriski on kohtalaisen suuri. Paradoksaalista kyllä, riski pahemmille loukkaantumisille taitaa olla suurempi mitä paremmalla tasolla mennään. Vauhdit kasvavat, hypyt vaikeutuvat ja niiden ilmavuus on suurempi. Mitä kovempi vauhti, sitä isommat voimat kaatumisen hetkellä vaikuttavat. Sehän on ihan perusfysiikkaa. Eli riski vakavammille loukkaantumisille kasvaa. Minnalla EC-reissun aikainen jännitys oli pahimmillaan Italian ensimmäistä kisaa edeltäneenä iltana ja kisapäivänä. Rikuhan kaatui treeneissä ja sai omasta polvesta päähänsä. Varmasti tuo tapaturma ja esiin noussut tietoisuus loukkaantumisriskistä lisäsivät Minnan jännitystä. Kukapa äiti (ja isä) sitä ei lapsensa turvallisuuden puolesta pelkäisi?

Kisarinteen juurelle. Voss, Norja 2013

Seuraavat kisat saadaan taas jännittää paikan päältä, kun suuntaamme Jyväskylän Scandinavian ja Eurooppa cupin kisoihin koko perheen voimin. Ja hyvä niin. Paikan päällä jännittäminen on monin verroin mukavampaa kuin kotona. Mutta oletus valitettavasti on, että pikkuhiljaa kotona jännitettävien kisojen määrä vain lisääntyy.

-petri-